6.9.11

kirjahyllyssä: taimitarha





















Ihanin ääni kotona on naapurihuoneessa leikkivien lasten ääni. Kun itse voi syventyä käsityöhön tai kirjaan tai askareisiin, ja taustalla kuuluu suloinen, sopuisa puheensorina, legopalikoiden kolina toisiaan vasten, touhun ja tohinan ääni.

Niinpä ilahduin, kun Tom Hodgkinson kirjoittaa kolmannessa kirjassaan Joutilaat vanhemmat näin: "Joutilaan vanhemman tehtävänä on antaa lasten leikkiä mutta olla silti hemmottelematta heitä." Tom Hodgkinson edustaa samaa koulukuntaa kuin minä. Kannatan "laiskaa" vanhemmuutta, jonka ajatus lasten jättämisestä rauhaan on minustakin oikein hyvä ajatus. Käytännössä sitä, että aamupalan jälkeen lapset säntäävät puuhiinsa eivätkä häiritse minua!

Hodgkinson kirjoittaa myös rousseaulaisesta kasvatusfilosofiasta, joka saa minut nyökyttelemään päätäni:

"Luonnonmukainen vanhemmuus on hellävaraista ja helppoa. Se vaatii hyvin vähän työtä, ja lopputuloksena syntyy vahvoja, terveitiä, ainutlaatuisia ja itseensä luottavia lapsia. Ei ole kysymys minkään ideologia tuputtamisesta lapsille tai "ihanneaikuisen" luomisesta. Kyse on siitä, että lapsen annetaan kasvaa kaikessa ainutlaatuisessa yksilöllisyydessään juuri omaksi itsekseen."

Riittävästi joutilaisuutta, ohjelmoimatonta ja kontrolloimatonta aikaa. Vaikka teippirulla ja laatikollinen vessapaperihylsyjä, jugurttipurkinkansia ja värejä. Tai saavillinen lunta kylpyhuoneessa.

Ja mahdollisimman vähän ruutuaikaa. Kun lapseni olivat pienempiä, olin tiukka ruutuajan suhteen. Minulla oli periaate, että luin lapselle yhtä monta minuuttia kirjaa kuin annoin lapsen katsoa telkkaria. Sillä tavalla sain hillittyä haluani istuttaa lapset nurkkajumalan eteen, sillä kieltämättä telkkaria tuijottavat lapset ovat - no, hiljaa ja paikoillaan. Mutta se voi passivoida lasta niin, että lapsi ei kykene omaehtoiseen, pitkään leikkiin, vaan nurkuu vanhempien lahkeissa mankuen.

Tultuani äidiksi olen lukenut tai selannut kymmenittäin kirjoja, jotka sivuavat vanhemmuutta tai "lastenkasvatusta".

Osasta kirjoja on jäänyt pysyvä muistijälki, kuten Selma H. Freibergin kirjasta Lapsen salaperäinen maailma. Nyt jo hieman vanhanaikaisen oloinen kirja kertoo esimerkkien avulla lapsen ensimmäisten vuosien kehityspsykologiasta. Jean Liedloffin Continuum Concept, Jesper Juulin Viisas lapsesi ja Thomas Gordonin Viisaat vanhemmat on luettu, samoin kuin Keijo Tahkokallion ja Jari Sinkkosen kirjoja. Oma ajatteluni on saanut näistä kaikista paljon.

Tällä hetkellä sohvapöydällä lojuu Raisa Cacciatoren Portaita pitkin - lapsen ja nuoren seksuaalinen kehittyminen.

1 lukijaa jo kommentoinut:

Tuire said...

Kuullostaa ihan minunkin kasvatusfilosofialta. :) Ajattelen, että ihmisen minuus ja yritteliäisyys kehittyy omaehtoisessa toiminnassa. Ohjatussa toiminnassa oppii toimimaan ohjeiden mukaan ja tietty paljon hyviä asioita myös.

Paitsi, että mä yritän saada poikia telkkarin ääreen enemmän. Monina päivinä malttavat katsoa vain yhden 20min toosaa. Toinen setti olisi ihan tervetullut tauko. :)